Täällä ei varsinaisesti hiljennytä Pyhäinpäivän viettoon, vaan arki rullaa rakennustalkoiden merkeissä eteenpäin. Kuitenkin viime sunnuntai-illan Rautavaaran tapahtuma sekä maanantai-iltana sattunut tulipalo Raumalla ovat saaneet miettimään elämää ja rakkaimpia normaalia enemmän. Osa näistä ajatuksista on jo peräisin elokuulta, jolloin tuntui, että ylimääräiset resurssit omassa elämässä olisivat olleet tarpeen.
Mielessäni olen jotenkin jakanut tämän talonrakennuksen kahteen vaiheeseen, aikaan ennen talopaketin saapumista ja aikaan jälkeen talopaketin pystytyksen. Aika ennen paketin saapumista oli hektisempää, koska tietyt asiat täytyi saada tehdyksi. Nyt kun pystytys on lähes valmis, on loppu enää lähinnä itsestä kiinni.
Kun tähän projektiin ryhdyimme, sovittiin yhdessä mieheni kanssa, että tätä viedään eteenpäin lasten ehdoilla. Pojat ovat kuitenkin tärkeintä ja meillä on ainakin teoriassa koko loppuelämä aikaa rakentaa uutta kotia. Muutamaan otteeseen on kuitenkin täytynyt itseään asiasta muistuttaa, niin helposti se unohtuu. Tontilla huomaan toistavani, että "Odota, äiti tulee kohta!". Tai kun jokin tehtävä vie mennessään ja äkkiä huomaan, että eihän minulla ole käsitystäkään, missä lapseni ovat. Isompi täyttää viisi, ja hänellä on aikalailla omat menonsa tontilla jo. Tutut kaverit asuvat naapurissa. Pienempi sen sijaan on vasta vajaa kahden ja puolen, ja vaikka reipas tapaus onkin, on hänen perään katsottava tarkemmin. Kovasti haluaisi olla menossa jo isompien poikien mukana, ja sen vuoksi vanhemmilla olisi käyttöä selkäpuolen silmäparillekin.
Hommaa ei myöskään helpota se, että molemmilla pojilla tuntuu olevan jonkinasteinen uhma tällä hetkellä. Tai ainahan lapsilla jokin vaihe on, mutta tämä tuntuu olevan astetta lujempi. Tuo tontilla olo on silti siitä ihanaa, että harvoin siellä kumpikaan kiukuttelee. Korkeintaan pois lähdettäessä. Joka tapauksessa rakentaminen ottaa helposti yliotteen arjesta ja eilen illalla pysähdyin oikein miettimään tätä. Olenko kysynyt, miten päivä sujui ja oliko kavereiden kanssa kivaa? Olenko halannut ja pitänyt sylissä riittävästi? Lohduttanut, kun kivi nirhaisee nilkkaa. Yrittänyt ymmärtää, miksi miekaksi ei kelpaa mitkä tahansa puunpalat. Sietänyt väsyneen lapsen kiukuttelua ja rajojen kokeilua. Kertonut, että rakastan yli kaiken.
Vaikka tämä taloprojekti tärkeä onkin, se ei saa olla liian tärkeä. Tärkeintä on meidän perhe, tässä ja nyt. Talon kyllä ehtii. Ja vaikka nytkin häärätään tontilla, muistetaan silti pitää omista huolta. Rauhallista Pyhäinpäivää!
